23.11.2014

Kvanttitila


Lapsuuskodissa vieraileminen lasten kanssa on aina mukavaa, mutta myös jollain tapaa kovin hämmentävää. Lapseni kulkevat omista lapsuusmuistoistani tutuissa huoneissa ja tiloissa kuin kotonaan. Minä löydän tarvitsemani tutuista kaapeista, tutuilta paikoiltaan. Makuuhuoneen kynnys narahtaa, jos sille erehtyy astumaan, ihan kuten ennenkin, ja olohuoneen katossakin on yhä naarmut joulukuusesta, jota tuotiin niin vauhdilla sisään, ettei sitä huomattu lyhentääkään.

Samaan aikaan jokin ei vain ole samoin. Yksityiskohdat ovat muuttuneet vuosien saatossa - tietenkin, pakkohan sisustusta välillä on vähän päivittää, ja ihmisetkin muuttuvat, vanhenevat, kuolevat pois, ja uusia syntyy laskemaan pulkalla päin autotallin ovea. Aikuisuus on välillä vähän tylsää tällä tapaa.

Kaikesta huolimatta on mahtavaa, että välillä minä ja lapset pääsemme mummilaan hoitoon. Olkoonkin, että nettiyhteys on hitaudessaan varsin järkyttävä, kotiarjen rutiinit ja aikataulut yhtä tyhjän kanssa ja yöt ovat vähintäänkin mielenkiintoisia, kun yritän pitää levottomasti nukkuvan kolmikon hiljaisena, jotta he eivät herättäisi toisiaan.

Aikamatkailu jonnekin lapsuuden ja äitiyden välimaastoon on silti rankkaakin. Henkisesti tietenkin ehkä selvimmiten, mutta kovilla on tällaisen kahvin kohtuukäyttäjän pötsikin vanhempien sukulaisten itsestään täyttyvien kahvikuppien äärellä. Kyllä minä tiedän, että ennen oli häpeäksi ja suoranainen köyhyyden ja/tai kitsauden merkki tarjota vieraalle laihaa kahvia, mutta ei sen lusikan kai kuuluisi kupissa tikkusuorana seistä! Sitä paitsi menee viikkoja saada nämä parissa päivässä pistellyt pullat pois pehvastani vyötäröltäni.

Toisaalta tällä reissulla opin, että kofeiiniaddiktio on periytyvä ominaisuus. Äidinäitini äiti, jonka kaikki kolme etunimeä löytyvät sattumoisin omien tyttärieni nimirimpsuista, oli kuulemma aina lypsylle lähtiessään laittanut kaffeböönan, kahvinpavun, ainokaisen hampaansa alle, ja pureskellut sitä navettahommia tehdessään. Yleensä papu oli vielä lypsyn jälkeen suussa, sen verran haastavaa pureskelu yhdellä ainoalla kulmahampaalla oli. Voin siis syyttää geenejäni siitä, että tuo musta, kitkerä elämännektari niin hyvin maistuu.

Tämän merkinnän kuvat ovat muuten kuvia kuvista, joissa esiintyy esivanhempiani äitini puolelta.


2 kommenttia:

  1. Älä muuta virka.. Ja se tuska jos erehtyy (tai on pakko) käydä mummulla ja kummitädillä samana päivänä. Uhhuh.

    Noin muuten musta on jotenkin outoa käydä kotikotona. Viime jouluna sieltä lähteissä itkin että kun en enää koskaan pääse sinne "lapsena" samalla tavalla kun on oma lapsi. Nyt kuitenkin tuntuu, että ihan samahan se on vaikka pitää tuota yhtä rahdata mukana. Silti taannun lapseksi vähän kuitenkin ja on hankala lähteä pois kun asuu näin kaukana. Mä kyllä haluaisin muuttaa lähemmäs sukua taas, vaikka ne onkin vähän ärsyttäviä ja työt on kaikki täällä. Mutta oon jotenkin syvästi katkera siitä kyläilykulttuurista joka meillä siellä on. Kun setä asuu naapurissa ja mummulaan on kaksi kilometria ja jossa iskä käy aamulla mummulla kahvilla ennen kuin menee töihin. Ja naapuri koputtaa ikkunaan illalla ja tulee viideksi minuutiksi juttelemaan sisälle. Sellaista vähän kaipaisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyään on ihanaa, kun meilläkin on sellainen autoksikin kutsuttu rahasyöppö, joten voimme käydä erikseen isomummulassa ja mennä toisella reissulla mummilaan (l. kotikotiini)! Silti saa tukka putkella juosta sukulaisen kahvipöydästä toiseen.

      Samaistun kyllä ihan silmittömästi pohdintoihisi. Itselläni on viime aikoina puskenut myös pintaan kotiseutuikävä aika raivokkaana. Mutta kun ne (miehen) työt ja kaverit...

      Poista